Oma projektini surutyöstä 2019. Menetin minulle hyvin tärkeän läheisen ja kuvasin itseäni ja hänen kotiaan viisi kuukautta hänen kuolemansa jälkeen, hänen muistolleen.
Jussi-eno kannusti minua opiskelemaan psykologiksi, kun sen opiskelusta niin kovasti nautin. Vaikka en sille tielle lähtenyt, autan ihmisiä läsnäolollani ja valokuvaten. Toivottavasti näet tämän rakas Jussi. Ja miksikö kuvasin alasti, koska se oli hyvin luonnollista enolleni, tepastella maaseudun rauhassa eläinten keskellä paljaana. Ja se oli vapauttavaa, myönnän. Alastomuus on ollut minullekin hyvin luonnollista aina.
Olen kiitollinen minua neuvoneelle surutyön ammattilaiselle, sillä hänen neuvostaan lähdin Jussin kuoleman jälkeen kuvamaan suruani Itikkaharjuun, Jussin kotiin, joka ei nykyään ole enää sukumme omistuksessa. Onneksi kuvat ovat ikuisia.
Miten paljon voikaan ihminen antaa toiselle. Mitä olemmekaan ilman toista.
Kiitos Jussi-eno kun olit elämässäni. Olet edelleen, vain eritavoin kuin ennen.
